SATAA

Kun on kesä ja alkaa sataa, hyytyy auringonpalvojan hymy. Hössötys laantuu, tuuli yltyy. Rannalla ihmiset purkavat hädissään leirinsä. Pisarat alkavat neuloa veden pintaa. Tulee hiljaista. Ihmislauma, laumaihminen, on tiessään. Kohta metsästä kömpii rantaan yksinäinen sateen ystävä. On hänen vuoronsa.

Meille on opetettu onnellisuuden olevan sitä, että aurinko paistaa. Havainnekuvissa ei koskaan sada. Lähtöoletus siitä, että kaikki pitävät auringonpaisteesta, käy ilmi esimerkiksi iltapäivälehtien rantaelämän nautintoja ihannoivista hellehehkutuksista.

Menneen kesän kuumuus ja kuivuus olivat varmasti liikaa myös monelle lämmöstä nauttivalle. Tuskanhikeä eivät nostattaneet vain tukalat olosuhteet vaan myös, ja ennen kaikkea, pelko: jos nyt on jo tällaista, millaista onkaan tulevaisuudessa!

Jossakin vaiheessa ennennäkemätöntä hellejaksoa tuli hartaasti toivottu sade ja soi hetkellisen helpotuksen, mutta vain hetkellisen. Kesä olikin kuin elämä, pysyvähkö olotila sietokyvyn rajalla tai sen yli, väliin yllättävä myötäkäyminen, jonka tietää menevän nopeasti ohi, mutta joka silti virkistää. Janoinen maa sai juodakseen sen verran, että tiesi, mistä jää paitsi; ihminen häilyvän tunteen siitä, että kaikki on hetken hyvin.

Sadettakin voi tulla liikaa. Viime kesänä Keski-Eurooppaa koettelivat tuhoisat tulvat, jotka olivat seurausta alueelle jämähtäneestä matalapaineesta. Kuten ankarat ja pitkät helteet, myös rankkasateet ja muut äärimmäiset sääilmiöt ovat yleistyneet ja tulevat yhä yleistymään ilmastonmuutoksen seurauksena.

Sade on läsnä monessa myönteisessä aistikokemuksessa: tuoksussa, kun isot pisarat alkavat mustata kuumaa kesäasfalttia; äänessä, kun sade ropisee peltikattoon tai telttapressuun; lapsuusmuistossa, kun kesällä autossa matkalla jonnekin, unen ja valveen rajamailla, harittava katse seuraa tuulilasinpyyhkimien hypnoottista liikettä, joka on kuin ei loppuisi koskaan, mutta joka voi milloin tahansa loppua, eikä vähitellen vaan yllättäen.

 Syksyllä sade on jotain, minkä kuuluukin olla. Ihmiset alkavat rauhoittua kesästä. Mennään kohti talvea. Jos talvella sataa vettä, masentaa. Ahdistaa. Ja pelottaa.

Vaikka taistelu ilmaston muuttumista vastaan tuntuu toivottomalta, meillä on moraalinen velvollisuus toimia kuin toivoa vielä olisi. Eikä kaikkea olekaan vielä menetetty. Dramaattisimmat uhkakuvat voidaan vielä väistää.

Yksi pahimmista ympäristötuhon jouduttajista on pikamuotiin perustuva vaateteollisuus. Siksi vastuullinen kuluttaja valitkoon ympäristöystävällisistä, laadukkaista materiaaleista huolella valmistetun, ajattoman tyylikkään vaatteen.

Jiri Hartikainen